Minä

Ojalan Paavo. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Tuop’ oli oiva mies Ojalan Paavo,

Poika puisko, verraton, väkevä,

Jäykkä niinkun kumpu kuusinensa,

Vikkelä ja vilkas kun vihuri.

Hongat kaateli hän kankahilla,

Kontiot käsin kuristi, kantoi

Orihinsa aioista ylitse,

Suurisuiset kaislana sujutti.

Niin kerran keräjäkartanolla

Seisoi oiva mies Ojalan Paavo,

Korkiampi kaikkia uroita,

Kun petäjä puita pienempiä.

Siinä nosti äänensä ja lausui:

”Kenpä vainen vaimoa kannetuista

Voisi vastustella, etten tältä

Paikaltani pääsis liikkehelle,

Se sais ottoa’ eloni kaiken,

Tavarani kaiken ja taloni,

Ynnä kaunihimman karjalauman,

Jospa itsenikin päälliseksi”.

Niinpä lausui oiva Ojalan Paavo;

Miehet kuuntelivat kummastellen

Isovahvan vankkoa puhetta;

Yksikään ei rohkene ruveta.

Neiet kanssa katselivat kauan

Salasuosiolla sankaria,

Jok’ oli yksin muita muhkiampi,

Kun petäjä puita pienempiä;

Silmät kiilti päässä kirkkahasti,

Kun on kaksoistähti taivahalla;

Kasvonsa kun armas aurinkoinen;

Hiukset aaltoilivat olkapäillä,

Kun on kosken kuohu päiväsessä.

Viimein astui Anni neitosista,

Tyttö sievä, siisti, kaunokainen;

Luoksi Paavon paikalla likeni,

Kamahutti kaulahan kätensä.

Rinnan vasten rintoa likisti,

Poskipäänsä poskipäihin painoi:

”Koe nyt, jos pääset paikaltasi!”

Jopa seisopi vavisten vahva

Paavo paikallaan kun naulattuna,

Lausui lauhtunut tytölle viimein:

”Jo nyt taisinkin tapata kaikki;

Ottaos omaksesi nyt kaikki –

Taloni, tavarani ja maani,

Kanssa kaunihimmat karjalaumat,

Ota’ päälliseksi itsenikin!”