Sekavia mietteitä maahanmuutosta

Jussi Halla-aho on julkaissut vaalitiedotteen kun on ruvennut Perussuomalaisten eduskuntavaaliehokkaaksi. Tiedotteen ensimmäinen osa teki minuun taas vaikutuksen: näinkö tosiaan on löysällä maahanmuttoasiat suomessa. Halla-ahon muotoilu antaa sellaisen käsityksen, vaikka epäselväksi jää ongelman suuruus. Mutta toki on selvää, että jos tapauskohtaisesti ja inhimillisesti katsoo yksittäisiä tapauksia ja on armollinen, niin maahan riittää tulijoita niin isoksi ja kauheaksi ongelmaksi saakka. Nyt ongelmat on vielä pieniä, mutta muuttaahaan maahanmuutto montaa asiaa. Ja potentiaalisesti se uhkaa kulttuuria. Luottamus vähenee, yhteenkuuluvuuden tunne pienenee. Sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion ehtona on kansallisvaltio.

Etelä-afrikassa tutkimuksen mukaan joka neljäs mies on raiskannut, ja puolet raiskanneista on raiskannut useammin kuin kerran. Jos suomeen muuttaa joukko etelä-afrikkalaisia miehiä, niin he eivät raiskaa yhtä paljon kuin kotimaassan, niin luulen, mutta raiskausten määrä luultavasti kasvaisi ja he olisivat omalla mielipiteellään heikentämässä raiskauksen vastaista kansanmielipidettä.

Niin. Jos raiskausten määrä puolittuisi jos raiskaaja muuttaa Suomeen. Mutta sellaista kokonaishyvää kasvattavaa maahanmuuttoa emme halua. Tämä periaate pätee moneen muuhunkin asiaan.

Väyrystä kritisoitiin, kun tämä ei ottaisi kongolaisia, kun he kotoutuvat huonommin. En tiedä kritisoitiinko sitä, että piti kongolaisia huonompana, vai sitä, että ei ottaisi huonompia. Uskon, että kongolaiset on huonompia Suomelle ja rasittavat suomen humanitaarisen maahanmuuton kestokykyä enemmän kuin vaikka burmalaiset. Enemmän voimme pelastaa burmalaisia, kuin kongolaisia.

Olenko minä tai ovatko suomalaiset sitten kauhean kiinnostuneita pelastamisesta. En usko. Ketään ei hirveästi haluta mennä auttamaan tai hakemaan pois. Suurin osa hankalista maahanmuuttajista tulee itse. He ovat niin vaikeista oloista, ettei heitä kehtaa heittää takaisinkaan, jääkööt Suomeen, se on inhimillistä. Säälimme niitä, jotka tuovat kurjuutensa näkyville, paikoilleen jäävät on helppo unohtaa. Toki sitten kun kurjuutensa näyttäjiä ja avunpyytäjiä on tarpeeksi, niin emme sääli enää ketään. Käsittääkseni monet Intian kävijät ovat kokeneet sitä ahdistusta.

Emme tahdo kohdata sitä tunnetta kun auttamisenhalumme loppuu. Mitä en enää uhraa yhteiseksi hyväksi? Minun ratkaisuni tähän kurjaan rajan vetämiseen on ollut sikäli kurja, että olen tosi haluton antamaan ikinä mitään. Se on toki omalle taloudelle edullinen ratkaisu ja helppo kun ei joudu miettimään missä raja menee. Feissareiden kulta-aika saattaa olla jo ohi. Enää ei kukaan pysähdy, ja on joku raja moneenko tekeväisyyteen menee kuukausimaksua. Kun kaikki tulee pyytämään, niin enää kukaan ei saa.