Johtajat ovat yksinäisiä

Siskontyttö itkee toista tuntia, kun sitä yritetään nukuttaa. Minun on vaikea kuunnella, ei siksi, että ääni häiritsisi, vaan siksi, että hänen tuskansa vaikuttaa niin suurelta.

Mutta lapset toki itkevät pienestäkin. He ilmaiset pienet murheet ja turhautumiset itkulla, koska iskä tai äiskä on sitten apuna ja turvana. Minäkin olen huono menemään nukkumaan. Olen ahdistunut yhdeksästä puoleen yöhön tai siis siihen asti kun saan nukahdettua. En itke, koska siitä ei ole hyötyä. Ei ole lohduttajaa saatavilla. (Isoisoäitini kuulemma kyllä itki itsensä joka yö uneen, syytä ei tiedetä, vain se että näin tapahtui)

Minäkin itken joskus. Joskus yksin elokuvissa. Yleensä silloin kun joko vanhempani tai sitten ammattimaiset itkunkohteet kuten psykoterapeutit luovat ympäristön jossa on turvallista itkeä, ja jossa syntyy vaikutelma, että he välittävät ja pystyvät auttamaan minua jos osaan pyytää apua itkemällä.

Mutta voi niitä ihmisiä, joilla ei ole joille itkeä. Ne ovat johtajia, valtaapitäviä ja perheenpäitä. Hitleriä varmaan itketti, kun sota menikin pieleen, mutta oliko Eva Braunistakaan sellaista tukea, että uskalsi itkeä. Stalinilla ei ainakaan ollut ketään kelle itkeä, se on varmaan ollut melko yksinäistä touhua se hirmuhallitsijan arki.